Degeneratiivinen myelopatia eli selkäydinrappeuma koiralla

Yleiskuvaus

Degeneratiivinen myelopatia on vanhemman koiran selkäytimen etenevä hermostosairaus. Oireet alkavat tavallisimmin noin 8 vuoden iässä tai myöhemmin. Tavalliseksi alkamisikäalueeksi annetaan myös 8–14 vuotta. Ensimmäiset muutokset näkyvät yleensä takajalkojen liikkeiden hallinnassa.

Tauti alkaa usein vain toisesta takajalasta ja etenee myöhemmin molempiin. Koira voi menettää kävelykykynsä 6–12 kuukauden kuluessa oireiden alkamisesta. Vähittäinen eteneminen erottaa tavallisen taudinkulun monista äkillisistä selkäydinvaurioista. Samanlaisia heikkousoireita voivat silti aiheuttaa useat muut sairaudet.

Sairaudessa on samankaltaisia piirteitä kuin ihmisen ALS-taudissa eli liikehermosolujen rappeumasairaudessa.

Syyt

Selkäytimen viestiyhteydet rappeutuvat

Rappeutuminen alkaa tyypillisesti siitä selkäytimen osasta, joka sijaitsee rintakehän kohdalla. Vaurio kohdistuu selkäytimen valkeaan aineeseen, jossa kulkevat aivojen ja raajojen väliset viestiyhteydet. Tämän alueen hermosäikeet eli aksonit ja niitä ympäröivä myeliini rappeutuvat. Kyseessä on kudostutkimuksessa tulehdukseton vaurio, ei tavallinen selkäytimen tulehdustauti.

Kun raajojen asentoa koskeva tieto ei välity normaalisti, tassujen asettelu muuttuu epätarkaksi. Heikkous lisääntyy vähitellen ja koiran on lopulta vaikea kannatella takapäätään. Myöhemmässä vaiheessa rappeuma voi vaikuttaa myös eturaajojen toimintaan.

Myeliini toimii hermosäikeiden eristeenä, ja sen katoaminen häiritsee viestien kulkua raajojen ja aivojen välillä.

Geenimuutos lisää alttiutta

Useissa roduissa tautiriski liittyy SOD1-geenin muutokseen. Tämän geenin tunnettu riskimuoto on SOD1A. Kahden muuttuneen geenikopion koiralla sairastumisriski on suurentunut, mutta kaikki tällaiset koirat eivät sairastu. Myös muut perinnölliset tekijät ja mahdollisesti ympäristö vaikuttavat siihen, puhkeaako tauti.

SOD1-geeni liittyy entsyymiin, joka osallistuu solujen suojaamiseen happiradikaaleilta. Osa muuttuneista proteiineista on huonosti liukenevia ja voi vaikuttaa hermokudokseen haitallisesti.

Riskitekijät

Korkea ikä on tavallinen osa sairastumisen taustaa. Rotualttiutta on todettu esimerkiksi saksanpaimenkoirilla ja collieilla. Sairautta voi kuitenkin esiintyä monessa muussakin rodussa. Geenimuutoksen löytyminen lisää riskitietoa mutta ei yksin tarkoita, että oireeton koira sairastuisi tulevaisuudessa.

Eri roduissa myös sairastumisen alkamisikään vaikuttavat geneettiset erot voivat olla merkittäviä. Yhden muuttuneen geenikopion kantajallakin voi olla sairastumisriski. Saman geenimuutoksen merkitys on siksi arvioitava yhdessä koiran kliinisen tilanteen kanssa.

Oireita voi ilmetä kummallakin sukupuolella, joten sukupuoli ei rajaa sairauden mahdollisuutta pois.

Tyypilliset oireet

Oireet alkavat yleensä vähitellen ja näkyvät etenkin takajalkojen käytössä.

• Takajalkojen kynnet kuluvat, kun tassut laahaavat maata kävellessä.

• Koira horjuu, kompastelee tai sen takapää heiluu kävellessä.

• Takajalka kääntyy rystysilleen, jolloin koira astuu tassun selkäpuolen varaan.

• Makuulta nouseminen tai seisomaan jääminen vaikeutuu.

• Portaat, autoon nousu ja tavallista pidemmät kävelyt alkavat tuottaa vaikeuksia.

• Takajalkojen lihakset vähenevät ja koiran voima heikkenee.

Alkuvaiheessa virtsarakon ja suolen toiminta ovat yleensä normaalit. Taudin edetessä voi tulla virtsan tai ulosteen karkailua. Koiran levottomuus tai ärtyisyys voi lisääntyä liikkumisen vaikeutuessa.

Takapää voi huojua myös silloin, kun koira seisoo paikallaan. Koira voi menettää tasapainonsa pienestä sivuttaisesta tönäisystä.

Komplikaatiot ja seuraukset

Laahaavat tassut ja kynnet voivat vaurioitua ja muuttua kivuliaiksi. Virtsankarkailu altistaa virtsatieinfektioille. Märäksi jäänyt iho voi ärtyä virtsan vuoksi. Liikkumisen vaikeutuminen lisää painehaavojen ehkäisyn ja hyvän perushoidon tarvetta.

Moni koira lopetetaan liikuntakyvyn vaikean heikkenemisen vuoksi 6–12 kuukauden sisällä oireiden alusta. Diagnoosista laskettu keskimääräinen elinaika on myös kuvattu 1–2 vuodeksi. Ilman eutanasiaa sairaus voi edetä yli 3 vuotta ja lopulta heikentää hengitystä.

Tassujen selkäpuolelta voi kulua karvaa ja iho ärtyä toistuvan maakosketuksen vuoksi. Horjuminen ja kaatumiset voivat aiheuttaa toissijaista kipua, vaikka itse selkäydinrappeuma olisi kivuton.

Diagnoosi eläinlääkärillä

Muiden syiden poissulku

Elävällä koiralla ei ole yksittäistä tutkimusta, joka varmasti vahvistaisi degeneratiivisen myelopatian. Eläinlääkäri arvioi oireiden alkamisen ja etenemisen sekä tekee neurologisen tutkimuksen. Verikokeet ja kuvantaminen auttavat selvittämään muita mahdollisia syitä heikkoudelle. Selkäydinnesteen tutkimus voi kuulua laajempaan selvittelyyn.

Erotusdiagnostiikassa huomioidaan esimerkiksi välilevytyrä, kasvaimet, infektiot ja aiemmat selkäydinvammat. Välilevytyrä voi puristaa selkäydintä ja aiheuttaa heikkoutta tai halvaantumisen. Monia tällaisia muita syitä voidaan hoitaa tehokkaasti. Siksi takajalkojen heikkoutta ei pidä pitää pelkän iän tai rodun perusteella selkäydinrappeumana.

Magneettikuvausta tai tarvittaessa tietokonetomografiaa käytetään muun muassa selkäydintä puristavien muutosten etsimiseen. Jos muita selittäviä syitä ei löydy, voidaan tehdä todennäköinen diagnoosi. Varmistus edellyttää kuoleman jälkeen tehtävää selkäytimen mikroskooppista tutkimusta.

Neurologisessa tutkimuksessa tarkastellaan kävelyä, asentoa ja sitä, miten koira korjaa raajojensa asentoa. Selkäranka tunnustellaan ja raajojen heijasteita tutkitaan sairauden paikantamiseksi. Myös lihasjänteyttä ja nivelten liikelaajuutta arvioidaan, jotta jäykkyys ja muut liikkumista rajoittavat tekijät tulevat esiin.

Rappeumasairaus voi esiintyä samanaikaisesti myös muun hermostosairauden kanssa.

Geenitestin merkitys

Geenitesti kertoo, onko koiralla 1 tai 2 sairauteen liittyvää muuttunutta geenikopiota. Sairastumisalttiiksi merkitty tulos ei siis ole sama asia kuin kliinisesti todettu sairaus. Geenitesti voidaan ottaa missä iässä tahansa. Tulos auttaa arvioimaan perinnöllistä alttiutta, mutta muut tutkimukset ratkaisevat, mikä nykyiset oireet selittää.

Hoito

Kuntoutus ja samanaikaisten sairauksien hoito

Hoidon tavoitteena on säilyttää koiran toimintakyky ja hyvä olo mahdollisimman pitkään. Fysioterapialla pyritään ylläpitämään lihasmassaa ja hidastamaan liikkumisen heikkenemistä. Kevyt liikunta ja vesikuntoutus voivat kuulua yksilölliseen suunnitelmaan. Harjoittelua ei kuitenkaan lisätä yli koiran jaksamisen, sillä liikunta rasittaa sairastunutta tavallista enemmän.

Samanaikainen nivelrikko tai lonkkanivelsairaus voi heikentää liikkumista lisää, ja niiden hoitaminen voi helpottaa oloa. Painon pitäminen sopivana kuuluu arjen tukitoimiin. Virtsankarkailun yhteydessä eläinlääkäri voi seurata virtsanäytteistä mahdollisia infektioita. Pelkkä rappeuman kivuttomuus ei siten poista muiden kipua tai tulehdusta aiheuttavien ongelmien hoitotarvetta.

Kodin muutokset ja apuvälineet

Liukkaita lattioita voidaan peittää matoilla tai pitävillä alustoilla, jotta heikko takapää ei luisu alta. Tukivaljaat tai vatsan alta kulkeva nostoliina voivat auttaa seisomaan nousussa ja kävelyssä. Matalat luiskat voivat helpottaa tasoerojen ylittämistä. Suojatossut voivat vähentää laahaavien tassujen vaurioitumista.

Tossujen pitää olla riittävän väljät, jotta ne eivät purista. Takapäätä tukeva kärry voi joillekin koirille helpottaa liikkumista. Apuvälineen hyöty riippuu myös siitä, miten juuri kyseinen koira hyväksyy sen käytön. Matalareunainen pehmustettu peti voi olla korkeareunaista helpompi käyttää.

Näytön rajat

Kuntoutus voi tukea toimintakykyä, mutta varma näyttö itse rappeuman etenemisen pysäyttämisestä puuttuu.

Kokeellista kantasolusiirron ja tehostetun kuntoutuksen yhdistelmää on arvioitu 13 koiralla. Yhdistelmähoitoryhmän keskimääräinen elinaika oli 438 päivää. Tavanomaisemman kuntoutusryhmän keskimääräinen elinaika oli 274 päivää. Vertailua rajoittivat pieni ryhmäkoko ja omistajien suostumukseen perustunut ryhmäjako. Vain 1 koiran diagnoosi varmistui kudostutkimuksella.

Kokeellisen yhdistelmähoidon vertailuryhmät erosivat sekä kuntoutuksen voimakkuuden että kantasolusiirron käytön osalta. Parantavaa vaikutusta ei siksi voida päätellä pelkästä pienessä ryhmässä todetusta elinaikaerosta.

Ennaltaehkäisy

Sairastumisen alttiutta voidaan arvioida geenitestillä jo ennen oireita. Perinnöllistä riskiä voidaan pienentää pitkällä aikavälillä käyttämällä geenitietoa harkitusti jalostuksessa. Pelkkään riskitulokseen perustuvat suuret päätökset eivät ole perusteltuja ilman koiran voinnin ja elämänlaadun arviointia. Suomenlapinkoirien jalostuskriteereissä sairastumisaltis koira yhdistetään vain genotyypiltään terveeseen. Muilta osin kyseinen geenitulos ei vaikuta yhdistelmän hyväksymiseen näissä rotukohtaisissa kriteereissä.

Jos riskialleeli on rodussa yleinen, sen esiintymisen vähentäminen voi viedä useita sukupolvia.

Tärkeää koiranomistajalle

Kirjaa, milloin tassujen laahaaminen tai horjuminen alkoi ja kummassa jalassa muutos näkyi ensin. Lyhyet videot samasta kävelyreitistä voivat auttaa seuraamaan arjen toimintakykyä. Ota tutkimuksiin mukaan aiemmat selkä- ja nivelkuvat sekä geenitestiraportti, jos sellainen on tehty.

Koiran iho ja peti pidetään puhtaina ja kuivina, jos virtsaa karkaa. Elämänlaatua arvioidaan toistuvasti, sillä vaikea liikkumisen menetys voi heikentää sitä huomattavasti ilman varsinaista selkäkipuakin.

Sovi, millaiset muutokset tarkoittavat uutta arviota ja milloin apuvälineitä tai kotihoitoa pitää muuttaa. Seuraa koiran mahdollisuutta levätä kuivana, päästä ulos ja osallistua sille mieluisiin asioihin. Keskustele myös siitä, kuinka paljon päivittäistä nostamista ja puhdistamista pystyt järjestämään.

Jos koira kärsii tai sen tarvitsemaa hoitoa ei pystytä enää toteuttamaan, eutanasia voi tulla osaksi eläinlääkärin kanssa tehtävää päätöstä.

Huomioi, onko koira vielä kiinnostunut ruoasta, ulkoilusta ja seurasta vai kuormittaako jokapäiväinen liikkuminen sitä selvästi. Varaa kotiin pitävät kulkureitit ja rauhallinen paikka avustettua ylösnousua varten. Tarkista samalla tassujen ihon kunto ja tukivarusteiden sopivuus.

Usein kysyttyä

Onko degeneratiivinen myelopatia kivulias?

Itse selkäydinrappeuma on tavallisesti kivuton sairaus. Koiralla voi silti olla esimerkiksi nivelrikkoa tai tassujen laahaamisesta syntyviä kivuliaita vaurioita. Uusi kipu pitää selvittää, koska samanaikainen muu sairaus voi tarvita omaa hoitoa.

Vahvistaako geenitesti diagnoosin?

Ei: geenitesti kertoo sairauteen liittyvien geenimuotojen määrästä ja perinnöllisestä alttiudesta. Kaikki kahden riskikopion koirat eivät sairastu. Elävällä koiralla diagnoosi perustuu muiden oireita selittävien sairauksien poissulkuun, ja lopullinen varmistus saadaan selkäytimen kudostutkimuksella kuoleman jälkeen.

Kuinka nopeasti kävelykyky heikkenee?

Koira voi menettää kävelykykynsä noin 6–12 kuukauden kuluessa oireiden alkamisesta. Oireet alkavat usein vain toisesta takajalasta ja leviävät myöhemmin molempiin. Myöhemmässä vaiheessa myös etujalat voivat heiketä, ja osa koirista alkaa karkailuttaa virtsaa tai ulostetta.

Voiko fysioterapia parantaa sairauden?

Fysioterapialla pyritään ylläpitämään lihaksia ja koiran toimintakykyä, mutta parantavaa hoitoa ei ole. Harjoittelun määrä sovitetaan koiran jaksamiseen. Liian raskas liikunta voi väsyttää sairasta koiraa tavallista enemmän, joten omatoimisesti lisätty rasitus ei ole kuntoutuksen tavoite.

Voiko heikkojen takajalkojen syynä olla jokin hoidettava sairaus?

Voi: esimerkiksi välilevytyrä, infektiot, kasvaimet ja vammat voivat aiheuttaa samankaltaista heikkoutta. Monia vaihtoehtoisia sairauksia voidaan hoitaa tehokkaasti. Siksi koiran oireiden syy tutkitaan, vaikka sen rotu, ikä tai geenitestin tulos sopisi myös degeneratiiviseen myelopatiaan.