Von Willebrandin tauti koiralla – oireet, tutkimukset ja hoito

Yleiskuvaus

Sairauden lyhenne on vWD, ja puuttuvan tai poikkeavan proteiinin lyhenne on vWF. Kyseessä on koirien tavallisin perinnöllinen verenvuotosairaus.

Sairautta on kuvattu yli 50 koirarodussa, joten se ei rajoitu dobermanneihin. Myös sekarotuisilla koirilla voi esiintyä vaikeaa tautia.

Von Willebrandin tauti on eri sairaus kuin hemofilia, vaikka molemmat voivat aiheuttaa liiallista verenvuotoa. Vaikeusaste vaihtelee oireettomasta ominaisuudesta vakaviin, itsestään alkaviin vuotoihin.

Tauti on yleensä verihiutaleiden toiminnan tueksi tarvittavan proteiinin häiriö, ei verihiutaleiden lukumäärän puute. Tavallisin muoto on tyyppi 1, jonka kliininen vuototaipumus voi olla lievä tai kohtalainen.

Syyt

Proteiini auttaa verihiutaleita tarttumaan

Verihiutaleet muodostavat verisuonen vauriokohtaan ensimmäisen tulpan, ja vWF auttaa niitä kiinnittymään rikkoutuneeseen suonen seinämään. Proteiini osallistuu myös verihiutaleiden väliseen kiinnittymiseen, mutta niiden yhteenliittymisessä fibrinogeeni on tärkeämpi tekijä.

Lisäksi vWF kuljettaa hyytymistekijä VIII:aa ja suojaa sitä hajoamiselta verenkierrossa. vWF:ää valmistavat muun muassa verisuonten sisäpinnan solut, joissa sitä myös varastoidaan myöhempää vapautumista varten.

Eri tautityypit eivät ole samanlaisia

Tyypissä 1 proteiinia on liian vähän, mutta sen rakenne on normaali. Tyypissä 2 proteiinin vähyyteen liittyy rakenteellinen poikkeavuus, joka heikentää sen toimintaa.

Tyypissä 3 proteiinia on äärimmäisen vähän tai se puuttuu kokonaan. Tyypit 2 ja 3 voivat aiheuttaa vaikeampaa verenvuotoa kuin tavallisin tyyppi 1.

Sairaus periytyy autosomaalisesti, joten sekä urokset että nartut voivat saada sen ja siirtää alttiutta jälkeläisilleen.

Toiminnan kannalta erityisen tärkeitä ovat proteiinin suuret ketjurakenteet, jotka sitovat verihiutaleita tehokkaammin. Tyypissä 2 näitä suuria rakenteita on suhteellisesti liian vähän, joten pelkkä kokonaispitoisuus ei kuvaa kaikkia toiminnan puutteita.

Koira saa vWF-geenistä kopion kummaltakin vanhemmaltaan, joten perinnöllistä tilaa arvioitaessa myös suvun tiedot ovat hyödyllisiä.

Riskitekijät

Tyypin 1 tautia esiintyy esimerkiksi dobermanneilla, berninpaimenkoirilla, kultaisillanoutajilla ja manchesterinterriereillä. Manchesterinterrierin perinnöllisiin terveysasioihin kuuluu myös Suomessa seurattava von Willebrandin tauti.

Tyypin 2 tunnettuja riskiryhmiä ovat lyhytkarvaiset ja karkeakarvaiset saksanseisojat. Tyypin 3 alttiutta tunnetaan esimerkiksi skotlanninterriereillä, kooikerhondjeilla ja shetlanninlammaskoirilla.

Joissakin alttiissa roduissa sairauden esiintyvyydeksi on ilmoitettu 10–70 %, mutta kyse ei ole Suomen koirakannan yhteisestä osuudesta. Pelkkä rotu ei kerro vuotoriskiä: tyypin 1 airedalenterrieri voi oireilla harvemmin kuin samaa tyyppiä sairastava dobermanni.

Infektio tai muu samanaikainen hyytymisen häiriö voi pahentaa ennestään olemassa olevaa vuototaipumusta.

Nartun juoksuun tai tiineyteen liittyvä hormonaalinen vaihtelu voi pahentaa jo olemassa olevan sairauden vuoto-oireita.

Tyypilliset oireet

Oireet painottuvat limakalvoille, vaikka ihollekin voi tulla tavallista herkemmin mustelmia.

• Ikenistä vuotaa verta esimerkiksi hampaiden vaihtuessa tai lelun pureskelun yhteydessä.

• Nenäverenvuotoja ilmaantuu toistuvasti ilman selvää ulkoista vammaa.

• Kynnen leikkaamisen jälkeen vuoto on odotettua runsaampaa.

• Virtsa värjäytyy veriseksi, vaikka koiralla ei näkyisi haavaa.

• Ruoansulatuskanavan vuoto voi näkyä verisenä oksennuksena tai mustana ulosteena.

• Toimenpidehaava tihkuu pitkään tai alkaa vuotaa tavallista voimakkaammin.

• Iholla näkyy mustelmia vähäisenkin kolhun jälkeen.

Lievässä taudissa kotona havaittavia oireita ei välttämättä ole ennen vammaa tai ensimmäistä leikkausta. Pienet pistemäiset ihonalaiset verenpurkaumat eivät ole tälle sairaudelle tavallisia, joten niiden yhteydessä selvitetään erityisesti verihiutaleiden vähyyttä.

Komplikaatiot ja seuraukset

Vakava, tyrehtymätön vuoto voi olla hengenvaarallinen. Runsas verenhukka voi johtaa anemiaan, jossa punasolujen puute heikentää hapen kuljetusta kudoksiin.

Tyypin 3 shetlanninlammaskoiralla on kuvattu voimakas leikkausalueen mustelma ennakkoon annetusta verensiirrosta huolimatta. Ennuste riippuu tautityypistä ja sen aiheuttamasta verenvuotoriskistä.

Huolellisella ennakoinnilla moni koira elää normaalin pituisen elämän, vaikka perinnöllinen ominaisuus ei poistu. Toistuvat verensiirrot voivat lisätä siirtoreaktioiden riskiä, joten sopivien verivalmisteiden valinta kuuluu pitkäaikaiseen hoitosuunnitteluun.

Diagnoosi eläinlääkärillä

Tavalliset hyytymiskokeet voivat olla normaalit

Aluksi tutkitaan verenkuva ja verihiutaleiden määrä muiden vuodon syiden löytämiseksi. Von Willebrandin taudissa verihiutaleita on yleensä normaali määrä.

Myös tavalliset PT- ja APTT-hyytymisajat voivat olla normaalit, joten niiden perusteella sairautta ei suljeta pois. Limakalvon vuotoaikaa voidaan arvioida vastaanotolla pienestä, hallitusta huulen limakalvon viillosta.

Vuotoaikakoe ei kuitenkaan ole riittävän tarkka korvaamaan nimenomaista vWF-tutkimusta.

Proteiinipitoisuus ja geenitulos vastaavat eri kysymyksiin

vWF:Ag-tutkimus mittaa proteiinin määrää verinäytteessä. Laboratoriokohtaisessa esimerkkiluokituksessa normaali pitoisuus on 70–180 %, rajatulos 50–69 % ja poikkeava tulos 0–49 %.

Rajatuloksen perusteella koiraa ei voida varmasti luokitella kantajaksi tai ominaisuudesta vapaaksi. Useimmilla vuotaneilla sairailla koirilla pitoisuus on ollut alle 35 %, mutta tämä ei tarkoita ehdotonta turvallisuusrajaa.

Kaikkein vaikeimmin oireilevilla koirilla proteiinipitoisuus on usein alle 25 %. Vaikeassa tyypin 3 sairaudessa pitoisuus voi olla enintään 1 % vertailutasosta.

Kollageeniin sitoutumista mittaava koe arvioi proteiinin toimintaa pelkän määrän sijasta. DNA-testi tunnistaa tutkittavan perinnöllisen muunnoksen, mutta verikokeella arvioidaan sen rinnalla nykyistä proteiinipitoisuutta.

Geenitestin pitää sopia rodulle: esimerkiksi kooikerhondjen tyypin 3 testi ei ole automaattisesti sama kuin muiden rotujen testi. Kaikkien alttiiden rotujen kaikkia sairautta aiheuttavia geenimuunnoksia ei tunneta.

Myös tyypin 1 geenimuunnoksen kantajalla voi olla alentunut vWF-pitoisuus, vaikka testitulos ei luokittele sitä geneettisesti sairaaksi. Pitoisuus vaihtelee päivästä toiseen ja voi muuttua tavallista enemmän tiineyden, juoksun tai yleissairauden aikana.

Perinnöllisen tilan arviointiin soveltuu parhaiten terveenä ja rauhallisessa fysiologisessa vaiheessa otettu näyte. Näytteen voi ottaa pennulta jo 6–8 viikon iässä.

Hyytynyt tai punasolujen hajoamisen muuttama näyte voi antaa epäluotettavan tuloksen.

Proteiinipitoisuutta voidaan mitata immunologisella menetelmällä, jossa vasta-aineet sitovat näytteen vWF:ää mitattavaksi. Rajavyöhykkeelle osunut mittaus voidaan tarvittaessa uusia ja yhdistää sopivaan geenitestiin perinnöllisen tilan tarkentamiseksi.

Jos vWF-arvo, hyytymisen seulontakokeet ja verihiutalemäärä ovat normaalit mutta koira vuotaa, voidaan selvittää muita verihiutaleiden toimintahäiriöitä.

Joskus myös hyytymisaika pitenee, kun vWF-puutteeseen liittyy hyytymistekijä VIII:n toiminnan vähenemistä.

Hoito

Vuodon pysäyttäminen ja toimenpiteisiin valmistautuminen

Eläinlääkäri määrää hoidon vuodon voimakkuuden, tautityypin, tutkimustulosten ja suunnitellun toimenpiteen perusteella. Pienemmän vamman vuotoa voidaan hallita esimerkiksi ompeleilla, haavaliimalla tai asianmukaisella sidoksella.

Vaikeassa vuodossa tarvitaan koiralle sopivia verivalmisteita. Tuorepakastettu plasma tai kryopresipitaatti voi korvata puuttuvaa vWF:ää väliaikaisesti.

Verivalmisteita voidaan käyttää myös silloin, kun koiralle on tehtävä välttämätön leikkaus. Jos verenhukka aiheuttaa hapenpuutetta ja anemiaa, voidaan tarvita lisäksi punasolusiirto.

Pelkkä kokoveri ei välttämättä tuo riittävästi vWF:ää vuodon pysäyttämiseen. Ennen leikkausta annettava plasmavalmiste voi pienentää toimenpiteeseen liittyvää vuotoriskiä.

Desmopressiini auttaa vain osaa koirista

Desmopressiini vapauttaa verisuonen seinämän soluissa varastoitunutta vWF:ää verenkiertoon. Tyypin 1 dobermanneilla vaikutus vuotoaikaan voi kestää enintään noin 4 tuntia.

Kaikki tyypin 1 koirat eivät reagoi lääkkeeseen, joten leikkausturvallisuutta ei perusteta pelkästään siihen. Tyypin 3 sairaudessa desmopressiini ei auta, koska vapautettavia proteiinivarastoja ei ole.

Toistuva käyttö voi heikentää vaikutusta varastojen ehtyessä. Kilpirauhashormonia ei suositella itse von Willebrandin taudin hoidoksi.

Verivalmisteiden vaikutus on tilapäinen: ne lisäävät puuttuvaa proteiinia, mutta eivät muuta koiran perimää.

Ennaltaehkäisy

Perinnöllistä sairautta ei voida ehkäistä tai poistaa koiran jo synnyttyä. Jalostuksen geenitutkimus ja sopivan kumppanin valinta voivat vähentää sairaiden pentujen syntymistä.

Kooikerhondjen tyypin 3 rutiininomainen DNA-seulonta alkoi vuonna 1998. Suomalainen rotuyhdistys hyväksyy kooikerhondjella yhdistelmät, joissa molemmat ovat geenimuunnoksesta vapaita tai toinen on vapaa ja toinen kantaja.

Poikkeavasti tai runsaasti vuotanutta koiraa ei suositella käytettäväksi jalostukseen. Tarpeettomien kosmeettisten leikkausten välttäminen vähentää altistumista vuotoa aiheuttaville toimenpiteille.

Verihiutaleiden toimintaa haittaavia lääkkeitä, kuten asetyylisalisyylihappoa, vältetään sairaalla koiralla.

Kantajan yhdistäminen toiseen kantajaan voi tuottaa vaikeammin sairaita jälkeläisiä, joten tällaista yhdistelmää vältetään.

Tärkeää koiranomistajalle

Pidä geenituloksen lisäksi tallessa verikokeiden päivämäärät ja laboratoriolausunnot. Kirjaa nenäverenvuodot, haavojen tihkuminen sekä toimenpiteiden jälkeiset vuodot. Merkitse, mikä vuodon käynnisti ja miten se saatiin loppumaan. Valokuvat voivat auttaa tapahtuman kuvaamisessa vastaanotolla.

Kerro vuototaipumuksesta aina ennen leikkausta, hammastoimenpidettä tai muuta ihoa rikkovaa käsittelyä. Ota sovittu päivystyssuunnitelma mukaan myös koiran hoitajalle. Tarkista eläinlääkäriltä uusien kipulääkkeiden ja muiden valmisteiden sopivuus ennen niiden antamista.

Sovi etukäteen, missä välttämätön leikkaus voidaan tehdä ja miten mahdolliseen verensiirtoon varaudutaan. Geenitestin sana kantaja ei riitä kuvaamaan kaikkea vastaanotolla tarvittavaa tietoa: vie mukana myös aiempi vuotohistoria ja proteiinipitoisuuden tulos.

Usein kysyttyä

Onko von Willebrandin tauti sama kuin hemofilia?

Sairaudet ovat erillisiä, vaikka kumpikin voi näkyä pitkittyvänä verenvuotona. Von Willebrandin taudissa häiriö koskee verihiutaleiden tarttumista auttavaa vWF-proteiinia. Hemofilia A puolestaan johtuu hyytymistekijä VIII:n puutteesta, joten tarkka diagnoosi ratkaisee hoidon suunnittelun.

Voiko geenitestin kantaja vuotaa tavallista enemmän?

Tyypin 1 kantajalla voi olla alentunut proteiinipitoisuus, joten täysin oireetonta kantajuutta ei voi olettaa kaikissa tilanteissa. Geenituloksen rinnalla tutkitaan tarvittaessa veren vWF-pitoisuus vuotoriskin arvioimiseksi. Arviossa huomioidaan myös koiran aiempi vuotohistoria ja rodulle tyypillinen kliininen vaihtelu.

Sulkeeko normaali verihiutalemäärä sairauden pois?

Verihiutaleiden normaali määrä ei sulje pois von Willebrandin tautia. Myös tavalliset hyytymiskokeet voivat jäädä normaaleiksi, vaikka koiralla olisi vuototaipumus. Proteiinin määrää selvittävä erityistutkimus on siksi tarpeen epäilyn jatkuessa esimerkiksi aiempien selittämättömien vuotojen vuoksi.

Voidaanko sairasta koiraa leikata?

Välttämättömiä toimenpiteitä voidaan suunnitella ennakkoon ja tukea tarvittaessa verivalmisteilla. Desmopressiinistä voi olla hyötyä osalle tyypin 1 koirista, mutta se ei korvaa kaikkia muita vuotoon varautumisen keinoja. Tyypin 3 koiralla desmopressiini ei lisää puuttuvia proteiinivarastoja.

Voiko koira elää normaalin pituisen elämän?

Monen koiran elinikä voi olla tavanomainen, kun vuotoriski huomioidaan hoidossa ja arjessa. Ennusteeseen vaikuttaa erityisesti tautityyppi, sillä vaikeampi proteiinivaje lisää vuotojen vaaraa. Sairaus ei silti poistu pysyvästi hoidolla. Tarpeettomia toimenpiteitä ja hyytymistä haittaavia lääkkeitä vältetään riskin pienentämiseksi.