Rehellisesti sanottuna, en koskaan suunnitellut kissan hankkimista. Ei siksi, etten olisi pitänyt kissoista, vaan koska ajattelin, että se ei ole “minua varten”. Mutta eräänä päivänä kaikki muuttui.
Oli tavallinen ilta, olin tulossa kotiin. Oli jo hämärää, ja naapurin pihan lähellä huomasin pienten kasvien seasta pienen naamion kurkistamassa. Valkoinen, oransseilla pilkuilla, silmät hieman varautuneet mutta hyvin tarkkaavaiset. Hän katsoi minua ikään kuin odottaen, että menisin luokse. En tiedä miksi, mutta menin. Hän ei paennut, vaan istuutui vain alas, ikään kuin sanoen:
“Selvä, olen sinun.”
Aluksi ajattelin – ehkä hänellä on omistaja. Muutaman päivän ajan kävin samalla paikalla, tarkistin ilmoitukset ja etsivätkö ihmiset häntä. Kukaan ei ollut. Ja hän istui siellä edelleen pensaissa, ikään kuin odottaen vain minua. Lopulta otin laatikon ja viltin ja vein hänet kotiin. Näin Milka tuli elämääni. Miksi Milka? Koska hän on valkoinen, pehmeä ja lämmin kuin maito, ja pilkut oransseja – kuin karamelli.
Aluksi hän oli varovainen. Tutki asuntoa, nuuhki kaikkea, piiloutui sohvan alle, kun nousin tuolilta. Mutta parin viikon jälkeen hän alkoi luottaa. Nyt hänellä on oma pieni sohva ikkunan vieressä, josta hän tykkää istua ja katsella ulos. Joskus ajattelen, että hän seuraa kaikkia ja salaa hallitsee maailmaa.
Kävelemme usein pihalla. Hän ei ole sellainen kissa, joka ryntää tuulen lailla. Milka kulkee hitaasti, tarkkaavaisesti, nuuhkii jokaisen pensaan, pysähtyy kuullessaan lintuja. Joskus hän vain makaa nurmikolla ja kuuntelee. Tykkään silloin istua hänen viereensä, sillä hän ikään kuin opettaa minua hidastamaan ja nauttimaan pienistä asioista.
Hänellä on myös hassuja tapoja. Esimerkiksi, jos istun pitkään tietokoneen ääressä, hän tulee, makaa suoraan näppäimistöllä ja katsoo silmiin – ikään kuin sanoen: “Lopeta työskentely, jutellaan.” Tai kun avaan vaatekaapin – hän on jo sisällä, käpertynyt keräksi, eikä hänet saa sieltä pois.
Milka rakastaa myös seurata, kun teen jotain. Laitan ruokaa – hän on tuolilla vieressä. Pesen astioita – istuu ikkunalaudalla ja katsoo. Luemme – hän makaa niin, että edessäni on vain hän, ei kirjaa.
Sen ajan aikana, jonka olemme olleet yhdessä, olen ymmärtänyt, että Milka ei ole vain kissa. Hän osaa aistia tunnelman. Jos olen surullinen, hän makaa hiljaa vieressä ja hengittää samaan tahtiin. Jos olen iloinen – juoksee ympäri asuntoa kuin iloitakseen kanssani.
Löysin hänet sattumalta. Tai ehkä hän löysi minut. Siitä päivästä lähtien en ole koskaan katunut. Sillä nyt, palatessani kotiin, tiedän, että oven takana odottaa pieni karvainen pallo, joka tekee elämästäni lämpimämpää ja kirkkaampaa.
