En osaa kauniisti kirjoittaa tunteista, mutta tiedän yhden asian – hänen kanssaan tunnen oloni rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.
Hänen nimensä on Felix. Näin hänet sattumalta, ja heti ensimmäisestä hetkestä tiesin, että hän on erikoinen. Hänellä on omituinen ulkonäkö – suuret korvat, pitkä kuono, laiha vartalo. Monet nauroivat ja sanoivat, että hän ei ole kaunis, mutta minulle hänestä tuli heti erityinen.
Kun toin hänet kotiin, alku oli vaikeaa. Hän piti paljon meteliä, vaati huomiota, ja joskus tuntui kuin pieni demoni olisi muuttanut asuntoon. Mutta vähitellen totuin häneen ja ymmärsin, että ilman häntä en enää pärjäisi.
Felix on aina lähellä. Hän vastaanottaa minut ovella, istuu vieressäni kun työskentelen, ja joskus vain katsoo kapeilla silmillään, ikään kuin ymmärtäen enemmän kuin pitäisi.